Pieni sisälläni asusteleva historiafriikki pisti minut lukemaan Seija-Leena Nevalan kirjoittaman kirjan Lottatytöt ja sotilaspojat (Minerva, 2007).

"Suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön vapaaehtoinen maanpuolustustyö loi suomalaiselle nuorisolle mahdollisuuden vapaa-ajan toimintaan laajuudessa, jota ei ollut koskaan aikaisemmin koettu. Lottatytöt ja Sotilaspojat kasvoivat 1930-1940-lukujen suosituimmiksi nuorisojärjestöiksi.

Leireilyn, urheilun, valistavien kerhoiltojen ja isänmaallisten juhlien sävyttämä harrastustoiminta muuttui sodan myötä osaksi Suomen puolustuskamppailua. Nuoret ja lapset osallistuivat kotirintaman sotaponnistuksiin ja usein vaarallisiin tehtäviin siinä missä aikuisetkin. Heidän panoksensa isänmaan hyväksi oli hyvin merkittävä. Sotien jälkeen Lottatytöt ja Sotilaspojat lakkautettiin samalla kertaa kuin Suojeluskunnat ja Lotta Svärd.

Keitä lottatytöt ja sotilaspojat olivat? Miten he kokivat sodan ja oman toimintansa maanpuolustusjärjestössä? Kirjassa annetaan runsaasti tilaa sota-ajan nuorten ja lasten omalle äänelle ja paikallisille sävyille. Haastateltujen joukossa ovat mm. ministeri Elisabeth Rehn ja maaherra Kauko Sipponen."

Tämä kirja pisti oikeasti miettimään. Monet kerrat olen leikitellyt ajatuksella 'Entäs jos olisinkin elänyt sota-aikana?', mutta en oikein ole osannut kuvitella itseäni lotaksi tai edes kotirintamalle. Se aika on ehkä liian kaukaista... Mutta luettuani tämän kirjan tuokin ajatus selkiytyi. Todennäköisesti olisin ollut mukana lottatytöissä tai lotissa, muuta vaihtoehtoa ei varmaan olisi edes ollut. Tuo yhteisöllisyys, yhteen hiileen puhaltaminen, josta kirja kertoo, on jotakin mitä nykypäivän ihmisen on vaikea kuvitella. En millään osaa ajatella että nykyään löytyisi samanlaista tahtoa olla yhteisellä asialla, taitaa tuo "talvisodan henki" olla suurin osin mennyttä. Ainakin tuntuu siltä, että jokaisella on oma etu kaikista lähinnä. Minullakin.