Eilisenä junalukemisena minulla oli Eira Pättikankaan uusin teos Edessä uusi kevät (Karisto, 2009). Eira Pättikangas kirjoittaa vahvaa eteläpohjalaista murretta, joka tuntuu aina yhtä riemastuttavan tutulta (sukurasitetta, nääs). Muutenkin olen aina tykännyt hänen tyylistään. 

Kirja kertoo Viivistä, joka on juuri täyttänyt 17 vuotta, ja joutunut monen muun kotirintamalle jääneen tavoin lataamaan patruunoita pimennetylle koulutalolle. Viiviä lykästää työparin suhteen: naapurikylästä kotoisin olevan Reiman kanssa työt sujuvat mukavasti, ja niinpä nuoret kihlautuvat (Viivin vanhemmilta salaa) välirauhan aikana, juuri ennen kuin Reima joutuu suorittamaan asepalvelustaan.

Mutta sodalla on ankarat kasvot, ja sen joutuu Viivikin toteamaan. Avio-onni ei ehdi kauan kukoistaa, kun rintamalta kantautuu suruviesti kotikylään. Sotalesken osa on kova... onko Viivi tuomittu elämään lopun elämäänsä yksin, sankarivainajaansa muistellen?