Täytynee olla tästä lähtien varovainen ja olla hukkaamatta mitään... antoi sen verran ajattelemisen aihetta, niin fiktiota kuin onkin, tämä Cecelia Ahernin kirjoittama Ihmemaa (Gummerus, 2008) nimittäin.

Sandy Shortt on omistanut koko elämänsä kadonneiden asioiden etsimiseen, olivatpa nämä sitten sukkia tai ihmisiä. Hän on aina pitänyt käytöstään normaalina, mutta aiheuttanut runsaasti päänvaivaa läheisilleen. Parikymppisenä Sandy perustaa oman etsivätoimiston, ja kadonneiden etsintöjen kuljettaessa häntä sinne tänne lähipiiri saa tottua siihen ettei hänenkään liikkeistään välttämättä tiedetä päiväkausiin mitään.

Sitten, etsiessään vuosi sitten kadonnutta Donal-nimistä miestä Sandy huomaa itsekin kadonneensa. Hän päätyy paikkaan, johon kaikki kadonneet ihmiset ja asiat päätyvät. Paikkaa asuttavat kadonneet tuntevat paikan vain nimellä "Täällä". Suurin osa sinne päätyneistä viettää turvallista, tyytyväistä elämää - täältä ei ainakaan voi kadota mitään. Kunnes Sandy saapuu... lähes ensitöikseen hän nimittäin hukkaa kellonsa.

Ensimmäisen kerran elämässään Sandy huomaa kaipaavansa takaisin kotiin... mutta onko sinne enää paluuta?