Elikkä vielä yksi Finlandia Junior -ehdokas oli lukematta (no joo, jos ei niitä kuvakirjoja lasketa). Marja-Leena Lempinen oli minulle ennestään lukematon tuttavuus, mutta jos kaikki hänen kirjansa ovat yhtä mielenkiintoisia kuin Punainen lumme (WSOY, 2008), täytynee niitäkin sitten kokeilla.

Kirja kuvaa tarkkanäköisesti ruumiillisen koskemattomuuden ja heräävän naiseuden synnyttämiä ristiriitoja. Mitä tapahtuu, kun halu ja vastuu vaihtavat paikkaa, ja oikean ja väärän ääriviivat sekoittuvat? Kuusitoistavuotias Ella pitää omaa blogia ja sivua IRC-galleriassa, kuten moni muukin ikätoverinsa. Ellan rohkeahkot kuvat nähtyään valokuvaajaksi esittäytyvä keski-ikäinen mies ottaa Ellaan yhteyttä, ja ikävän välikohtauksen jälkeen Ella saa muistikuvia jostakin, jonka luuli - tai toivoi - kokonaan unohtaneensa. Ella kokee, että häneän sisällään asuu kylmääkin kylmempi kivi, joka jäytää ja painaa, mutta ei kulu pois. Kiven sydämeen istutti aikuinen mies, jonka suu maistui tervaleijonalta ja tupakalta ja joka halusi muutakin kuin pidellä kädestä. Mutta siitä Ella ei voi puhua kenellekään, ei edes parhaalle ystävälleen Hyttyselle. Lopulta Ellan on pakko puhua, kun hänen ruumiinsa väsyy ja mieli mykistyy. Tästä alkaa Ellan pitkä toipumisprosessi psykiatrisen sairaalan kautta kohti eheytymistä.

Palkintoehdokaskirjoista tykkäsin kaikista eniten juuri tästä, tämä olisi saanut vaikka voittaa. Ainut asia, mikä tässä kirjassa häiritsi (ja sekin vaan kirjan alkupuolella) oli dialogin kökköisyys. Ei nuoret oikeasti taida puhua tuolla tavalla.

B415D9C191C11A3F2736A9CCD64EF3C4.png