Laadukasta kotimaista lasten- ja nuortenfantasiaa on mielestäni kirjoitettu aika vähän. Mutta, onneksi Tuulia Aho ei petä! Hän on kirjoittanut loistavan fantasiasarjan, jonka aloitti Kuikansulka (WSOY, 2005). Jatkoksi ilmestyi ensin Pääsky ja Yötuuli (2006) ja nyt tänä syksynä Lumen tytär. Ensimmäisessä osassa seurataan Kuikansulka-nimisen tytön seikkailua, kun hän lähtee etsimään varastettua aikakangasta. Toinen osa kertoo hänen kaksospojistaan Pääskystä ja Yötuulesta. Yötuuli joutuu lumottuna Loputtomiin metsiin, ja Pääsky lähtee tietenkin häntä pelastamaan.

Uusimmassa osassa, jonka juuri sain luettua, tarinan päähenkilönä on Yötuulen tytär. Hän on lakannut puhumasta, joten hänelle ei ole voitu antaa nimeä kansan tapojen mukaisesti. Niinpä häntä kutsutaan äitinsä mukaan Lumen tyttäreksi. Oman kansansa kielen sijasta Lumen tytär käyttää eläinten kieltä, ja siksi häntä oudoksutaan ja jopa pelätään. Toinen tärkeä henkilö on Musta Haukka, Yötuulen kaksosveli. Hän on shamaani, mutta nyt hän on unohtanut jopa oman voimaeläimensä kutsusanat. Musta Haukka lähtee etsimään kadottamiaan loitsuja, ja ottaa Lumen tyttären matkalleen mukaan. Apuna heillä on kaksi sammalväkeen kuuluvaa opastajaa. Seurue tekee matkaa Vihreän meren saarille, jossa asuvat Sanojen vartijat. Matkan varrella, Parantavilla lähteillä, seurue saa vielä yhden jäsenen, kun Musta Haukka kumppaneineen löytää tajuttoman, punatukkaisen nuoren miehen, joka näyttää jotenkin tutulta. Mutta pystyykö shamaani auttamaan nuorukaista ilman voimiaan?

Vihdoin Vihreä meri siintää edessä, ja vähäpuheinen lautturi vie seurueen Sanojen vartijoiden luo. Löytääkö Musta Haukka kutsusanoja, tai edes itseään? Entä miten käy Lumen tyttären, löytääkö hän sanoja puhumiseen? Ja mikä on punatukkaisen nuorukaisen kohtalo...

Olenpa joskus kuullut tätä sarjaa kritisoitavan kovastikin liiasta kliseisyydestä, yksinkertaistamisesta ja helppoudesta. En itse osaa olla samaa mieltä, tämä kun on yksi niistä harvoista sarjoista jotka olen jaksanut lukea loppuun... Jotenkin tuntuu, että monet fantasiasarjat on rakennettu liian monimutkaisiksi. Tietysti kirjan pitääkin antaa lukijalleen haasteita, mutta liika on aina liikaa. Lisäksi monet sarjat (esim. Jordanin Ajan pyörä) ovat paisuneet niin valtaviksi, että osien määrä lannistaa. Niinpä trilogiamuoto tuntuu ainakin minusta sopivalta (jos kohta hiukka kliseeltä sekin...), ja aika monet kirjailijat sen näyttävät hyväksi havainneen. Sinänsä sääli, nyt kun tietää että tämäkin sarja loppui.

Hoh hoh. Nyt taitaa olla parempi lopettaa tämä sepustus, ennen kuin kumoan väitteeni peräkkäisissä lauseissa yksi toisensa jälkeen.

B415D9C191C11A3F2736A9CCD64EF3C4.png