Tulipa syyslomalla luettua muutakin kuin nuortenkirjoja. Pitkästä aikaa luin aikuisten romaaneja (enkä tällä määritelmällä tarkoita mitään K18-juttuja, ettäs tiedätte).

Eeva Vuorenpään kartanoromaani Kotkansilmän perintö (Minerva, 2008) on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Kotkansilmälle. Tässä kirjassa eletään 1960-lukua, ja monenlaisia muutoksia on luvassa kartanolaisten elämään. Kartano jää tuomari Munsterin jälkeen hänen tyttärelleen Thealle, mutta onko hänestä isänsä työn jatkajaksi? Myös kartanon työväen yhteisö on hajoamassa, kun parempaa elämää lähdetään etsimään aina Etelä-Eurooppaa myöten. Taustalla vaikuttavat 60-luvun aatteet ja maailman kuohunta: presidentti Kennedyn murha, Vietnamin ja Israelin sotatapahtumat, ja tietysti Beatlesin maailmanvalloitus. Kotkansilmän kartano on näyttänyt kantavan synkkää kirousta - kuinka lopulta käy?

Yhtä lailla kevyttä ja viihdyttävää lukemista oli Jaana Taposen Väärä varustus (Karisto, 2008). Kovin paljon tästä ei sanottavaa keksi, siispä lainaan takakantta: "Kesäisen raikas kolkytjarisat-cocktail - kotimainen esikoisromaani naisesta, jolla on vauvakuume; miehestä, jolla on venekuume; ja saaristolomasta, jonka soisi loppuvan ja vähän äkkiä." Annipolvamaista menoa.

Pitkästä aikaa tartuin myös Arto Paasilinnan kirjaan. Näitä tuli aikanaan luettua paljonkin, ja edelleen olen sitä mieltä että alkupään kirjat olivat parhaita. Nyt luin kuitenkin uusimman: Neitosten karkuretki (WSOY, 2008) olikin vähän erilaista Paasilinnaa. Huumoripohjalla toki liikutaan, kuinkas muutenkaan, mutta miehisen vaellustarinan sijasta kirjan päähenkilö yllättää: Stina on kovia kokenut nuori tyttö, jonka kohtaloon punoutuu monenmoisten miesten joukko (niin hyvässä kuin pahassakin). Stina on monenlaisten vaiheiden jälkeen joutunut mielestään vankilaakin pahempaan paikkaan, lastenkotiin. Juhannuksen lähestyessä hän liukuu lakanaköyttä pitkin vapauteen kahden ystävänsä kanssa. Tästä alkaa karkuretki halki läntisen Uudenmaan.

Kevyttä ja humoristista tulikin tuossa aika tavalla. Ihan erilaista olikin sitten Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja (Otava, 2007). Dahl oli minulle aiemmin tuttu ainoastaan lastenkirjoistaan, joten tämä kirja oli todellakin erilainen tuttavuus. Dahlhan on mustan huumorin mestari, sitä ei käy kiistäminen. Eikä se huumori taida näistäkään tarinoista kovin kaukana olla... Kirjan kymmenen novellia, joista jokaisessa on karmiva yllätys, iskevät pintaa syvemmälle. Jossakin näitä novelleja muistaakseni määriteltiin realistiseksi kauhuksi - periaatteessa kerrottu voisi olla totta, mutta... sitten joku pieni juttu vinksauttaa jutun hyvinkin karmivaksi. Esimerkiksi Nahka-novellissa vanha mies saa tietää, että hänen selkäänsä tatuoidusta maalauksesta on tullut todella arvokas. Mistä hinnasta hän on valmis myymään nahkansa - kirjaimellisesti? Hyytäviä juttuja olivat nämä.

Omalla tavallaan hyytävä kirja oli myös Mikko Karpin Unkarilainen taulu (Tammi, 2008). Viimevuotisessa esikoisteoksessaan Väinämöisen vyö Karppi vei lukijansa Kalevalan tarujen maailmaan, yhdistäen ennakkoluulottomasti fantasiaa ja rikosromaania. Myös Unkarilainen taulu yhdistää perinteiseen dekkariin yliluonnollisia aineksia ja historiaa. Kirjan tapahtumat liikkuvat Unkarista kesäiseen Poriin, jossa löydetään nuoren naisen veretön ruumis. Lisää naisia katoaa, ja ainoa epäilty löydetään kuolleena kotoaan. Vähän aiemmin Unkarissa on varastettu arvokas muistikirja goottikirkon sukukryptasta. Kirja sisältää avaimen kreivittären kaameaan salaisuuteen... mutta mikä onkaan Porin surmien suhde kreivittären keskiaikaiseen arvoitukseen? Tosi jännä kirja, kuten myös tuo Väinämöisen vyö. Juuri tällaisten helmien takia luen joskus myös dekkareita. :)

B415D9C191C11A3F2736A9CCD64EF3C4.png