Se on sitten taas uusi vuosi. Mitenhän sen taas osaa päivämäärän perään kirjoittaa, ihan erilaisen luvun . Uudenvuoden aikaan tavataan vissiinkin tehdä lupauksia... paitsi minä en tee, en enää. En niihin oikein usko. Paitsi yritänpä kuitenkin luvata lukevani tuota kirjapinoa pienemmäksi!

Joulunaika ja loppuvuosi meni ihan höpöksi. Sairastelin, eikä lukeakaan oikein jaksanut. Joulupukki muisti kirjanystävää kahdella houkuttelevalla kirjalla (Cornwellin uusin Scarpetta-kirja Valokeilassa ja Montgomeryn Annan jäähyväiset), mutta en vielä antanut itselleni lupaa niihin tarttua. Ensin pitää saada edes jonkin verran noita töistä tuotuja vietyä takaisin!

Jotain sentään lueskelin, ja siis tosiaan nimenomaan lueskelin. Joskus muinoin kummastelin että miksei sitä voi kirjaa jättää kesken jos ei oikeesti kiinnosta. Nyt se taito on alkanut löytyä, ja monikin kirja sai jäädä kesken. Voihan sitä joskus yrittää uudestaan, ehkä. Tämän kohtalon kokivat ainakin tuo sivupalkissa pitkään roikkunut Cassandra Claren Tuhkakaupunki (Otava, 2010) ja Pierre Pevelin Kardinaalin miekat (Gummerus, 2010). Tuo Tuhkakaupunki on nuorten fantasiasarjan (Varjojen kaupungit) toinen osa. Eka osa oli ihan ok, mutta tämä toinen ei jotenkin jaksanut enää viehättää. Takakannesta lyhyesti: "Enemmän kuin mitään muuta Clary Fray haluaisi kaiken palaavan normaaliksi. Entiseen ei kuitenkaan ole paluuta: varjometsästäjät eivät päästä häntä otteestaan, ei varsinkaan Jace, Claryn vastikään löytynyt veli. Kun vielä paras ystävä on muuttunut vampyyriksi, äiti on koomassa ja joku surmaa New Yorkin alamaailman lapsia, paremminkin voisi mennä."

Kardinaalin miekat puolestaan on uuden sarjan aloitusosa, enemmän aikuisille tarkoitettu, niin ainakin luulisin. Tai ei ainakaan kovin nuorille. Takakannesta lainaten: "Pariisi 1633. Louis XIII hallitsee Ranskaa, mutta todellinen valta on kardinaali Richelieun käsissä. Hän pitää jatkuvasti silmällä kruunun vihollisia, salamurhaajia ja vakoojia, mutta tällä erää hänellä on vastassaan vihollinen, joka ei kaihda mitään keinoja. Nouseva uhka on kaikkea muuta kuin maallinen - salattu ryhmittymä saa voimansa lohikäärmeistä sellaisina kuin ne muinoin olivat: hirvittäviä ja täysin armottomia. Richelieu kutsuu apuun erinomaisen miekkamiehen, uskollisen upseerin ja loistavan johtajan kapteeni La Farguen.Tämän on koottava uudelleen eliittijoukkonsa Kardinaalin miekat."  Tämä kirja veti enemmän puoleensa, mutta luovutettava oli silti. Kirja vaikuttaa jännittävältä, idea on hyvä, mutta toteutus ei ihan toimi. Henkilöitä tuntui olevan liikaa, ja tapahtumat "hyppivät" liikaa. Minä rukka en pysynyt perässä, en.

Jotakin sentään sain luettua ihan oikeasti. Rakastaa, ei rakasta on pohjoismaisten novellien kokoelma, nuorille kirjoitettu. Kirja on ilmestynyt samaan aikaan kaikissa Pohjoismaissa, yhteensä kahdeksalla kielellä. Siinä on novelleja kuudeltatoista eri kirjailijalta kahdeksasta eri maasta: Islannista, Grönlannista, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Suomesta, Färsaarilta ja Saamenmaasta. Suomesta mukana ovat Sari Peltoniemen Arpi ja miekka ja Kari Levolan Kuusiaita. Kaikki novellit kertova nuorten rakkaudesta ja tunteista. Minulle novellit ovat aina olleet jotakin suhteellisen vaikeasti käsitettävää (johtuisiko niistä epätoivoisista novellianalyyseista lukion äikäntunneilla, en tykännyt niistä yhtään - en yleensäkään halua analysoida lukemaani liikaa!), mutta vähitellen olen oppinut pitämään niistä. Tässäkin kokoelmassa on mukana tosi hienoja novelleja, oivaltavia juttuja. Kunhan jaksaa kestää niiden lyhyyden ja "kesken jäämisen" tunteen, mikä joistakin jää. Pitänee miettiä, olisiko tästä vinkkikirjaksi.

...kolmen nuortenkirjan sarja ja samalla paikattua sivistyksessä ollut aukko. Kyseessä siis Katri Mannisen Sikabileet (1996), Megakesä (1997) ja Supersivari (1999). Vaikka aina olenkin tykännyt nuortenkirjoja lukea, nämä kolme ovat minulta menneet tyystin ohi ilmestyessään eikä myöhemminkään ole niihin tullut tartuttua. Kunnes toissapäivänä nappasin ne hiljaisen sivukirjaston hyllystä.

Jooh. Olinhan minä toki näistä kuullut, paljonkin, ja monenlaista. Ja olihan näissä, paljonkin, ja monenlaista. Nuorten elämää ennen ja jälkeen yo-kirjoitusten, kosteaa ja kiihkeää. Sarjan aloittaja Sikabileet kertoo railakkaasti nuorten rakastumisesta ja abivuoden toilailuista. Takakantta lainaten: "Itkien, nauraen ja rakastuen ystävykset sekoilevat erotiikantäyteisen abivuotensa syksystä kevääseen. Mitä tapahtuu kun sikABIleet ovat ohi?" Megakesä jatkaa yhtä railakkaissa merkeissä. Tehdään kesätöitä, ryypätään ja sekstaillaan. Supersivari jatkaa toki myös samoilla linjoilla, mutta tuntui kuitenkin jo vähän "rauhallisemmalta" kuin edeltäjänsä. Vai olisiko johtunut miesnäkökulmasta, tässä kirjassa kun päähenkilönä on kaverijoukon ainut maskuliini. Plussana myös kirjastomaailman kuvaus... totuudenmukaisuudesta ei välttämättä kannata sanoa mitään. Tai ehkä me kirjaston tädit sitten ollaan niin stereotyyppisiä...  

Nuorille aikuisille ja vanhemmillekin, kovin nuorille ehkä mieluummin ei.

Robert Jacksonin Syvyyksien valtias (Aurinko, 2010) on sadunomainen seikkailu vedenalaisesta maailmasta kaikille lapsille ja lapsenmielisille.

Salto ja Una ovat nuoria lohia, jotka kuuluvat Hofsinien klaaniin. On pimeä, talvinen yö, kun Suurlohi kerää klaaninsa ympärilleen. On tullut aika lähteä, sillä syvyyksien voima kutsuu. Niin alkaa vaellus, Salton ja Unan ensimmäinen. Tällä matkalla kohdataan monenlaisia persoonallisia otuksia ja joudutaan vaarallisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Varsinkin Varjot uhkaavat monia klaanin jäseniä. Varjot ja heidän Kimalluksensa. Lopulta edessä ovat Suuret putoukset ja Kohtalon lohkare.

Nerokkaasti lohien vaellusta kuvaavan seikkailun taustalla on monia tärkeitä teemoja: luonnon ja ihmisen suhde, erilaisuuden hyväksyminen ja ystävyyden merkitys.

Viikonlopun lukeminen rajoittui tällä kertaa yhteen kirjaan, ja vieläpä ihan erilaiseen mitä yleensä viikonloppuisin tykkään lukea. Lukemani kirja Kunpa en olisi ollut tyttö perustuu sota-ajan nuoren tytön, Gabi Köppin kirjoittamiin päiväkirjoihin. Vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen 80-vuotias kirjailija halusi lopulta kertoa jälkimaailmalle traagisen tarinansa - tositarinan saksalaistytön kohtalosta vihollisen käsissä 1945. Mikä tuo kohtalo on, on suhteellisen helppo arvata.

Tuo otsikon kysymys esiintyy kirjassa muutamaan otteeseen. Raivostuttavaa kyllä, sekä venäläisten sotilaiden että muiden vankeina olevien naisten suusta. Puna-armeijan sotilaille nuoret tytöt olivat leikkikaluja, joita käytettiin surutta hyväksi. Gabin luovuttivat vihollisen käsiin vanhemmat naiset, jotka pelkäsivät oman kohtalonsa puolesta.

Kirjailija käyttää ainoastaan kerran käsitteitä "raiskata" ja "seksuaalinen väkivalta". Muuten hän pitäytyy ilmauksissa, jotka vihjaavat useasti kärsittyihin raiskauksiin ja väkivallantekoihin. Ehkä hän ei nuorena kyennyt edes päiväkirjoihinsa kirjoittamaan tuon suorempaan. Toisaalta ehkä hänen ei tarvinnut - tuollaiset teot ja kokemukset eivät varmasti unohdu ikinä.

"Tässä kirjassa on pääsevä ääneen kaikki se, mitä nuorena tyttönä jouduin tarpeettomasti ja yksin kantamaan. Tämä on mahdollista aikana, jolloin sodan loppuvaiheen siviiliuhreja ei enää epäoikeudenmukaisesti leimata syyllisiksi." (s. 14)

Jatketaanpa lukupäiväkirjaa!  Jostakin syystä Leena Valmun hieno kirja Veera tiellä (WSOY, 2010) joutui lojumaan iät ja ajat yöpöydällä ennen kuin osasin siihen tarttua. Liekö syynä ollut se, että kirjasta on vähän vaikea ajatella, onko se tarkoitettu lapsille vai nuorille... Meidän kirjastossa kirja on sijoitettu nuortenosastolle, ja ehkä itsekin kallistuisin sille kannalle kirjan luettuani.

Kymmenvuotiaan Veeran äiti kuolee syöpään ja Veera jää yksin, ilman perhettä. Hän asuu Kari-enon luona, mutta tietää ettei ketään sukulaisista oikein kiinnostaisi ottaa häntä luokseen asumaan. Sukulaiset eivät tiedä Veeran isästä mitään ja luulevat, ettei Veerakaan tiedä, mutta äitipä ehtikin kertoa Veeralle isästä jotakin – ja lisää hän saa tietää löydettyään kirjeen, jonka isä on aikanaan Veeran äidille kirjoittanut. Niinpä Veera päättää lähteä Äkäslompoloon isänsä luo. Hän kerää kotonaan rinkan täyteen vaatteita, ruokaa ja tarpeellisimpia asioita (kuten päiväkirjan ja äidin kuvan). Kari-enon perheelle hän kertoo menevänsä koulukaverin luokse yökylään.

Ainoa ongelma tuntuu olevan raha. Junamatka Lappiin ei ole halpa, lentomatka vielä kalliimpi. Veera päättää jakaa matkan pieniin osiin ja vaikka kävellä. Mutta kun kävelymatkaa jo Jyväskylän kohdalla on yli kymmenen kilometriä, Veerasta alkaa tuntua, ettei hän selviäkään tästä reissusta. Samaan aikaan Kari-enon luona on täysi hätä päällä. Poliisille on ilmoitettu Veeran katoamisesta ja enot syyttelevät kilpaa toisiaan. Veera turvautuu matkallaan monien ihmisten apuun ja pelkää, että hänet tunnistetaan televisiossa näytetyistä kuvista. Aika kuluu vähiin – ehtiikö Veera tavata isänsä? Ja mitä isä sanoo tyttärestä josta ei ole edes tiennyt?

Kuten huomata on saattanut, blogini on ollut suhteellisen pitkällä tauolla.

Nyt kun postauksiani lueskelin ja vieläpä sain käyttäjätunnuksen ja salasanankin kaiveltua muistini kätköistä, pitänee tässä pohtia tarkemmin, jatkaako vai eikö. Muinaiset lukulukot on ainakin tällä hetkellä poissa, mutta miten lienee kirjoituslukkojen laita...

Musta kaista -sarjaan kuuluu myös Markku Pietikäisen Kalmasaaren erakko (Tammi, 2009), joka kolahti ainakin minuun kovemmin kuin aiemmin lukemani Lönnin teos. Pietikäisellä on jännitys hallussaan, sen todistaa myös viimevuotinen Mustalla kaistalla julkaistu Painajainen leirikoulussa, jota olen vinkannut seiskaluokkalaisille suht hyvällä menestyksellä.

Jussin isä täyttää pian pyöreitä vuosia. Nuoruuden opiskelukaverien kanssa on aikoinaan sovittu, että niitä juhlitaan yhdessä. Niinpä Jussi saa tehtäväkseen etsiä porukan vanhimman, Marko Vimparin, yhteystiedot isän työmatkan aikana. Marko on kuitenkin haihtunut kuin tuhka tuuleen epäselvissä olosuhteissa, ja Jussin mielenkiinto herää. Kun hän saa lopulta vanhan valokuvan johtolankojen perusteella Markon asuinpaikan selville, Jussi päättää tehdä paikkakunnalle pienen kesäretken ystäviensä Tomin ja Annan kanssa.

Retkeläisten matka vie Iittiin Vimparin rantatontille, jossa on vain lukittu venevaja. Naapurin isäntä kertoo, että Vimpari asuukin järven keskellä kohoavassa kallioisessa saaressa, josta kerrotaan selkäpiitä karmivia juttuja. Saareen liittyy niin vuosisatojen takaisia venäläissotilaita, noitia kuin tuoreempiakin outoja sattumuksia ja sen nimikin on uhkaava, Kalmasaari. Kaiken tämän kuultuaan kaverukset eivät tietenkään voi hillitä itseään. Heidän on päästävä tutustumaan paikkaan heti kun naapureiden ja saaren erakon silmä välttää. Mutta nuoret eivät osaa aavistaa, että syrjäinen saari kiinnostaa myös tuoreeseen pankkiryöstöön sotkeutuneita hämärämiehiä…

10-15 -vuotiaille suunnattuun Musta kaista -sarjaan kuuluva Pasi Lönnin esikoisteos Hyppy syvyyteen (Tammi, 2009) kertoo Jakesta ja Makesta. Jakke ja Make ovat yläasteikäiset ystävykset, joita yhdistää huumorintaju ja hurjapäisyys. Kesäloma on jo lopuillaan, kun he elokuisena iltana kipuavat portaita Laajavuoren hyppyrimäen huipulle asti. Euronkuvat silmissä vilkkuen he etsivät Matti Nykäsen viimeisiä hyppymonoja, jotka ovat kadonneet. Korkealta kiikaroidessaan pojat sattuvat näkemään, miten jotkut kaivavat lähistöllä maahan isoa kuoppaa. Kuoppaan heitetään auton takakontista iso paketti - ilmeinen miehen ruumis! Kun kaivajat huomaavat pojat ja lähtevät heidän peräänsä, Jakella ja Makella ei ole muuta ratkaisua kuin paeta alas, uskomattominta mahdollista reittiä...

Kun poliisi seuraavana päivänä ei usko heidän tarinaansa, poikien on pakko ryhtyä omiin tutkimuksiin. Pitkin matkaa he joutuvat kihelmöivän jännittäviin tilanteisiin niin öisellä poliisiasemalla kuin vilkkaassa lomahotellissakin. Kun tunnettu urheiluvalmentaja katoaa hotellilta, persoonallinen rikospoliisi Veijo Muusi alkaa myös selvitellä tapausta. Vähitellen hänen ja poikien polut risteävät. Mutta kuka on salaperäinen Legioonalainen, jolle Make aina välillä tekstailee?

Hurtti huumori ja huimat käänteet vievät vauhdikkaasti poikia, mutta toisinaan elämä pysäyttää pohtimaan kummallisuuttaan. Kaverusten kotikaupunki Jyväskylä tulee myös tutu(mma)ksi kirjan sivuilta.

Jotenkin sisäinen kielipoliisini ei tästä kirjasta hirveästi tykännyt, kielenkäyttö ja lauserakenteet tuntuivat välillä turhan tökeröiltä. Jos tästä pääsee yli, kirja on kuitenkin ihan kelpo jännäri.

Bruno on 9 vuotta. Hän asuu Berliinissä Äidin, Isän ja Gretelin kanssa. Yhtenä iltana Hilleri tulee kauniin vaalean naisen kanssa illalliselle. Sitten Isä saa uuden univormun ja häntä sanotaan Komendantiksi. Isä saa uuden työn ja kaikkien pitää muuttaa kauas Berliinistä tylsään pieneen taloon, jossa on vain kolme kerrosta. Huoneensa ikkunasta Bruno näkee korkean aidan. Sen päällä on piikkilankaa. Aidan toisella puolella on paljon, paljon ihmisiä. Siellä on myös Shmuel, joka on syntynyt täsmälleen samana päivänä kuin Bruno. Sen Bruno kuulee Shmuelilta tavatessaan hänet ollessaan löytöretkellä. Shmuel pukeutuu joka päivä samanlaiseen raidalliseen pyjamaan ja hän on kauhean laiha. Brunosta Shmuel on mukava, ja he tapaavat melkein joka päivä.

Sitten Shmuelia ei näykään moneen päivään, ja kun Bruno vihdoin näkee Shmuelin, tämä vaikuttaa surulliselta. Ei ihme. Shmuelin Isi on kadonnut jonnekin. Bruno haluaisi auttaa, mutta hän on oikeastaan tullut kertomaan Shmuelille että on muuttamassa takaisin Berliiniin Äidin ja Gretelin kanssa. Poikia surettaa, etteivät he ole ehtineet kertaakaan edes leikkiä keskenään, ja silloin he saavat idean.

Seuraavana päivänä Shmuel tuo Brunolle samanlaisen raidallisen pyjaman jota hän itse käyttää. Kun Bruno pukeutuu pyjamaan, pojat huomaavat näyttävänsä melkein samanlaisilta - Brunonkin tukka on yhtä lyhyt kun hänelle tuli täitä ja Isä ajeli tukan kokonaan pois. Shmuel auttaa Brunon aidan ali omalle puolelleen ja pojat lähtevät löytöretkelle etsimään Shmuelin Isiä. Tätä vain ei löydy. Juuri kun Bruno on aikeissa lähteä takaisin, yksi Isän sotilaista tulee huutaen ja ottaa ison joukon ihmisiä mukaansa. Bruno ja Shmuel ajautuvat joukon mukana sisälle. Sitten ovi sulkeutuu heidän takanaan.

Bruno ei koskaan tule takaisin kotiin, hänestä ei enää ikinä kuulla mitään.

Lukekaa John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008). Se on hyvä. Se on kauhea.

Olin jo useaan otteeseen ehtinyt kuulla kehuttavan Suzanne Collinsin teosta Nälkäpeli (WSOY, 2008), mutten vain saanut aloitettua sen lukemista. No, eilen illalla aloitin ja juuri äsken sain luetuksi. Ja kyllä, kirja oli ihan oikeasti tosi hyvä!

Kirjan tapahtumat sijoittuvat sinne, missä joskus oli Pohjois-Amerikka. Luonnonkatastrofien ja sodan seurauksena paikalla on tätä nykyä Panem, alunperin kolmeentoista vyöhykkeeseen jaettu uusi valtio jota johdetaan Capitolista käsin. Capitolin väellä on kaikkea yllin kyllin, mutta samaa ei voi sanoa vyöhykkeiden asukkaista. Kolmannentoista vyöhykkeen asukkaat eivät halunneet alistua tähän kohtaloon vaan nousivat kapinaan. He kuitenkin hävisivät, kolmastoista vyöhyke hävitettiin kokonaan ja koko kansalle asetettiin rangaistus: Nälkäpeli.

Pelin säännöt ovat karun yksinkertaiset. Jokaiselta vyöhykkeeltä arvotaan mukaan yksi poika ja tyttö. Kaikki 24 osallistujaa pakotetaan vaativiin olosuhteisiin Areenalle, jossa heidän on tapettava toisensa. Viimeisenä hengissä oleva voittaa Nälkäpelin. Nälkäpeli järjestetään joka vuosi, ja se televisioidaan koko valtakunnassa. Sen katsominenkin on pakollista.

Tässä kirjassa, joka aloittaa kolmiosaisen sarjan, 16-vuotias Katniss Everdeen joutuu osoittamaan taitonsa Nälkäpelissä, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi peliin pelastaakseen pikkusiskonsa, joka valitaan arvonnassa heidän kotivyöhykkeensä edustajaksi. Katnissin kanssa vyöhykettä edustaa leipurin poika Peeta Mellark. Molemmat selviävät kisassa suhteellisen hyvin, kunnes kilpailijoille ilmoitetaan ennenkuulumattomasta sääntömuutoksesta...