sunnuntai, 2. tammikuu 2011

Parempaa uutta vuotta, toivotaan!

Se on sitten taas uusi vuosi. Mitenhän sen taas osaa päivämäärän perään kirjoittaa, ihan erilaisen luvun . Uudenvuoden aikaan tavataan vissiinkin tehdä lupauksia... paitsi minä en tee, en enää. En niihin oikein usko. Paitsi yritänpä kuitenkin luvata lukevani tuota kirjapinoa pienemmäksi!

Joulunaika ja loppuvuosi meni ihan höpöksi. Sairastelin, eikä lukeakaan oikein jaksanut. Joulupukki muisti kirjanystävää kahdella houkuttelevalla kirjalla (Cornwellin uusin Scarpetta-kirja Valokeilassa ja Montgomeryn Annan jäähyväiset), mutta en vielä antanut itselleni lupaa niihin tarttua. Ensin pitää saada edes jonkin verran noita töistä tuotuja vietyä takaisin!

Jotain sentään lueskelin, ja siis tosiaan nimenomaan lueskelin. Joskus muinoin kummastelin että miksei sitä voi kirjaa jättää kesken jos ei oikeesti kiinnosta. Nyt se taito on alkanut löytyä, ja monikin kirja sai jäädä kesken. Voihan sitä joskus yrittää uudestaan, ehkä. Tämän kohtalon kokivat ainakin tuo sivupalkissa pitkään roikkunut Cassandra Claren Tuhkakaupunki (Otava, 2010) ja Pierre Pevelin Kardinaalin miekat (Gummerus, 2010). Tuo Tuhkakaupunki on nuorten fantasiasarjan (Varjojen kaupungit) toinen osa. Eka osa oli ihan ok, mutta tämä toinen ei jotenkin jaksanut enää viehättää. Takakannesta lyhyesti: "Enemmän kuin mitään muuta Clary Fray haluaisi kaiken palaavan normaaliksi. Entiseen ei kuitenkaan ole paluuta: varjometsästäjät eivät päästä häntä otteestaan, ei varsinkaan Jace, Claryn vastikään löytynyt veli. Kun vielä paras ystävä on muuttunut vampyyriksi, äiti on koomassa ja joku surmaa New Yorkin alamaailman lapsia, paremminkin voisi mennä."

Kardinaalin miekat puolestaan on uuden sarjan aloitusosa, enemmän aikuisille tarkoitettu, niin ainakin luulisin. Tai ei ainakaan kovin nuorille. Takakannesta lainaten: "Pariisi 1633. Louis XIII hallitsee Ranskaa, mutta todellinen valta on kardinaali Richelieun käsissä. Hän pitää jatkuvasti silmällä kruunun vihollisia, salamurhaajia ja vakoojia, mutta tällä erää hänellä on vastassaan vihollinen, joka ei kaihda mitään keinoja. Nouseva uhka on kaikkea muuta kuin maallinen - salattu ryhmittymä saa voimansa lohikäärmeistä sellaisina kuin ne muinoin olivat: hirvittäviä ja täysin armottomia. Richelieu kutsuu apuun erinomaisen miekkamiehen, uskollisen upseerin ja loistavan johtajan kapteeni La Farguen.Tämän on koottava uudelleen eliittijoukkonsa Kardinaalin miekat."  Tämä kirja veti enemmän puoleensa, mutta luovutettava oli silti. Kirja vaikuttaa jännittävältä, idea on hyvä, mutta toteutus ei ihan toimi. Henkilöitä tuntui olevan liikaa, ja tapahtumat "hyppivät" liikaa. Minä rukka en pysynyt perässä, en.

Jotakin sentään sain luettua ihan oikeasti. Rakastaa, ei rakasta on pohjoismaisten novellien kokoelma, nuorille kirjoitettu. Kirja on ilmestynyt samaan aikaan kaikissa Pohjoismaissa, yhteensä kahdeksalla kielellä. Siinä on novelleja kuudeltatoista eri kirjailijalta kahdeksasta eri maasta: Islannista, Grönlannista, Norjasta, Ruotsista, Tanskasta, Suomesta, Färsaarilta ja Saamenmaasta. Suomesta mukana ovat Sari Peltoniemen Arpi ja miekka ja Kari Levolan Kuusiaita. Kaikki novellit kertova nuorten rakkaudesta ja tunteista. Minulle novellit ovat aina olleet jotakin suhteellisen vaikeasti käsitettävää (johtuisiko niistä epätoivoisista novellianalyyseista lukion äikäntunneilla, en tykännyt niistä yhtään - en yleensäkään halua analysoida lukemaani liikaa!), mutta vähitellen olen oppinut pitämään niistä. Tässäkin kokoelmassa on mukana tosi hienoja novelleja, oivaltavia juttuja. Kunhan jaksaa kestää niiden lyhyyden ja "kesken jäämisen" tunteen, mikä joistakin jää. Pitänee miettiä, olisiko tästä vinkkikirjaksi.

torstai, 9. joulukuu 2010

Tulipa luettua...

...kolmen nuortenkirjan sarja ja samalla paikattua sivistyksessä ollut aukko. Kyseessä siis Katri Mannisen Sikabileet (1996), Megakesä (1997) ja Supersivari (1999). Vaikka aina olenkin tykännyt nuortenkirjoja lukea, nämä kolme ovat minulta menneet tyystin ohi ilmestyessään eikä myöhemminkään ole niihin tullut tartuttua. Kunnes toissapäivänä nappasin ne hiljaisen sivukirjaston hyllystä.

Jooh. Olinhan minä toki näistä kuullut, paljonkin, ja monenlaista. Ja olihan näissä, paljonkin, ja monenlaista. Nuorten elämää ennen ja jälkeen yo-kirjoitusten, kosteaa ja kiihkeää. Sarjan aloittaja Sikabileet kertoo railakkaasti nuorten rakastumisesta ja abivuoden toilailuista. Takakantta lainaten: "Itkien, nauraen ja rakastuen ystävykset sekoilevat erotiikantäyteisen abivuotensa syksystä kevääseen. Mitä tapahtuu kun sikABIleet ovat ohi?" Megakesä jatkaa yhtä railakkaissa merkeissä. Tehdään kesätöitä, ryypätään ja sekstaillaan. Supersivari jatkaa toki myös samoilla linjoilla, mutta tuntui kuitenkin jo vähän "rauhallisemmalta" kuin edeltäjänsä. Vai olisiko johtunut miesnäkökulmasta, tässä kirjassa kun päähenkilönä on kaverijoukon ainut maskuliini. Plussana myös kirjastomaailman kuvaus... totuudenmukaisuudesta ei välttämättä kannata sanoa mitään. Tai ehkä me kirjaston tädit sitten ollaan niin stereotyyppisiä...  

Nuorille aikuisille ja vanhemmillekin, kovin nuorille ehkä mieluummin ei.

tiistai, 16. marraskuu 2010

Kotiallas kutsuu

Robert Jacksonin Syvyyksien valtias (Aurinko, 2010) on sadunomainen seikkailu vedenalaisesta maailmasta kaikille lapsille ja lapsenmielisille.

Salto ja Una ovat nuoria lohia, jotka kuuluvat Hofsinien klaaniin. On pimeä, talvinen yö, kun Suurlohi kerää klaaninsa ympärilleen. On tullut aika lähteä, sillä syvyyksien voima kutsuu. Niin alkaa vaellus, Salton ja Unan ensimmäinen. Tällä matkalla kohdataan monenlaisia persoonallisia otuksia ja joudutaan vaarallisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Varsinkin Varjot uhkaavat monia klaanin jäseniä. Varjot ja heidän Kimalluksensa. Lopulta edessä ovat Suuret putoukset ja Kohtalon lohkare.

Nerokkaasti lohien vaellusta kuvaavan seikkailun taustalla on monia tärkeitä teemoja: luonnon ja ihmisen suhde, erilaisuuden hyväksyminen ja ystävyyden merkitys.

sunnuntai, 14. marraskuu 2010

"Missä on pikku Gabi?"

Viikonlopun lukeminen rajoittui tällä kertaa yhteen kirjaan, ja vieläpä ihan erilaiseen mitä yleensä viikonloppuisin tykkään lukea. Lukemani kirja Kunpa en olisi ollut tyttö perustuu sota-ajan nuoren tytön, Gabi Köppin kirjoittamiin päiväkirjoihin. Vuosikymmenien vaikenemisen jälkeen 80-vuotias kirjailija halusi lopulta kertoa jälkimaailmalle traagisen tarinansa - tositarinan saksalaistytön kohtalosta vihollisen käsissä 1945. Mikä tuo kohtalo on, on suhteellisen helppo arvata.

Tuo otsikon kysymys esiintyy kirjassa muutamaan otteeseen. Raivostuttavaa kyllä, sekä venäläisten sotilaiden että muiden vankeina olevien naisten suusta. Puna-armeijan sotilaille nuoret tytöt olivat leikkikaluja, joita käytettiin surutta hyväksi. Gabin luovuttivat vihollisen käsiin vanhemmat naiset, jotka pelkäsivät oman kohtalonsa puolesta.

Kirjailija käyttää ainoastaan kerran käsitteitä "raiskata" ja "seksuaalinen väkivalta". Muuten hän pitäytyy ilmauksissa, jotka vihjaavat useasti kärsittyihin raiskauksiin ja väkivallantekoihin. Ehkä hän ei nuorena kyennyt edes päiväkirjoihinsa kirjoittamaan tuon suorempaan. Toisaalta ehkä hänen ei tarvinnut - tuollaiset teot ja kokemukset eivät varmasti unohdu ikinä.

"Tässä kirjassa on pääsevä ääneen kaikki se, mitä nuorena tyttönä jouduin tarpeettomasti ja yksin kantamaan. Tämä on mahdollista aikana, jolloin sodan loppuvaiheen siviiliuhreja ei enää epäoikeudenmukaisesti leimata syyllisiksi." (s. 14)

perjantai, 12. marraskuu 2010

Isää etsimässä

Jatketaanpa lukupäiväkirjaa!  Jostakin syystä Leena Valmun hieno kirja Veera tiellä (WSOY, 2010) joutui lojumaan iät ja ajat yöpöydällä ennen kuin osasin siihen tarttua. Liekö syynä ollut se, että kirjasta on vähän vaikea ajatella, onko se tarkoitettu lapsille vai nuorille... Meidän kirjastossa kirja on sijoitettu nuortenosastolle, ja ehkä itsekin kallistuisin sille kannalle kirjan luettuani.

Kymmenvuotiaan Veeran äiti kuolee syöpään ja Veera jää yksin, ilman perhettä. Hän asuu Kari-enon luona, mutta tietää ettei ketään sukulaisista oikein kiinnostaisi ottaa häntä luokseen asumaan. Sukulaiset eivät tiedä Veeran isästä mitään ja luulevat, ettei Veerakaan tiedä, mutta äitipä ehtikin kertoa Veeralle isästä jotakin – ja lisää hän saa tietää löydettyään kirjeen, jonka isä on aikanaan Veeran äidille kirjoittanut. Niinpä Veera päättää lähteä Äkäslompoloon isänsä luo. Hän kerää kotonaan rinkan täyteen vaatteita, ruokaa ja tarpeellisimpia asioita (kuten päiväkirjan ja äidin kuvan). Kari-enon perheelle hän kertoo menevänsä koulukaverin luokse yökylään.

Ainoa ongelma tuntuu olevan raha. Junamatka Lappiin ei ole halpa, lentomatka vielä kalliimpi. Veera päättää jakaa matkan pieniin osiin ja vaikka kävellä. Mutta kun kävelymatkaa jo Jyväskylän kohdalla on yli kymmenen kilometriä, Veerasta alkaa tuntua, ettei hän selviäkään tästä reissusta. Samaan aikaan Kari-enon luona on täysi hätä päällä. Poliisille on ilmoitettu Veeran katoamisesta ja enot syyttelevät kilpaa toisiaan. Veera turvautuu matkallaan monien ihmisten apuun ja pelkää, että hänet tunnistetaan televisiossa näytetyistä kuvista. Aika kuluu vähiin – ehtiikö Veera tavata isänsä? Ja mitä isä sanoo tyttärestä josta ei ole edes tiennyt?

Hieno kirja, jonka kanssa nenäliinatkin olisivat olleet tarpeen.